Kirkas maaliskuinen aurinko häikäisi silmiä, kun 15.3.
taivalsin 12-vuotiaan seuralaiseni kanssa kohti Helsingin kaupunginteatteria.
Olin bongannut Helsingin kaupunginteatterin uutiskirjeestä tiedon, jonka mukaan
25 ensimmäiseksi ilmoittautunutta per kerta pääsee mukaan seuraamaan ilmaiseksi
Rakkaus-tanssinäytelmän harjoituksia. 15.3. oli kerroista ensimmäinen.
Kokoonnuimme muuten tyhjän teatterin ala-aulassa. Meitä oli
kolmisenkymmentä. 12-vuotias oli joukon nuorin, yksi vanhempi herra oli
vaimonsa kanssa, muuten yleisö koostui nuorista ja vähän vanhemmista naisista. Tyypillistä.
Mutta miksi nämä muut olivat siellä, en tiedä. Minä halusin näyttää
tyttärelleni hänen ihailemansa tanssin (television Pakko tanssia- ja Tanssii
tähtien kanssa -ohjelmien vakiseuraaja!) toisen, sen raadollisemman puolen.
Toinen syy oli se, että minua perusuteliasta itseäni kiinnostaa kaikki kulissien takainen.
Meidät toivotti tervetulleeksi Helsinki Dance Companyn (aloitti
nimellä Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä) tuore taiteellinen johtaja Jyrki Karttunen, joka minun mielestäni muistutti huomattavasti Robert Downey junioria ulkonäöltään (!). Hän oli aikoinaan aloittanut oman tanssijan uransa samasta
paikasta ja nyt palannut uudessa roolissa. Ehkä tunnetuin taiteellinen johtaja
HDC:lla on ollut Jorma Uotinen. HDC on suomen suurin nykytanssiryhmä ja ainoa, joka toimii teatterin
alaisuudessa. Teatteri juhlii pyöreitä, koska tämä on HDC:n 40. toimintavuosi,
mutta ilmeisesti nämä avoimet harjoitukset eivät ole mikään juhlavuoden juttu vaan
niitä on ollut ennenkin.
Jonossa marssimme sivuovesta portaikkoon ja käytävien kautta
treenisaliin. Kengät jäivät ulkopuolelle ja jos sukissa oli reikiä, niin nyt se
oli kaikkien tiedossa. Ei näyttämötreeneja, ei mitään kimalletta vaan resuiset verryttelyhousut,
polvet suojattu paksuilla teippauksilla. Hiki haisi harmaassa treenisalissa. Yleisö
istui hipihiljaa kahdessa rivissä punaisilla muovituoleilla. Se ei ollut
keskusteleva tilaisuus. Tanssijat juoksivat ja pomppivat, tanssi muistutti
lähinnä sätkyttelyä. He olivat kuin eivät olisi yleisöä nähneetkään. Tanssijoiden
ainoana apuna oli rullien avulla liikkuva lava. Jännityselementtinä oli se,
ajaako lava rullillaan yleisön jalkoihin, sillä tipalla se monesti oli. Yllättävän
vähän liikkuvaan esitykseen tarvitsee lavasteita: pystyin täysin kuvittelemaan
valmiin esityksen pelkän rullalavan avulla. Lattiassa oli teippimerkintöjä. Siitä
olin yllättynyt, että tanssijat eivät olleet mitään parikymppisiä.
Vieraileva koreografi Ari Numminen oli eniten äänessä. Jollain tavoin hän muistutti Jorma Uotista: pitkä,
näyttävä, kovaääninen kaveri. Ryhmän sisäinen kieli ja toisten ymmärtäminen oli
aika hyvällä tasolla ja yleisölle elämyksellistä seurattavaa. ”Tanssi kuin hullu
polkkaa!” Numminen ohjeisti naistanssijaa ja nainenhan tanssi. Monta kertaa käytiin
läpi, millä tavalla tietty tanssija hyppää toisen yli tietyssä kohtaa. ”Liito-oravana” taisi
olla se versio, johon päädyttiin.
Harjoitukset kestivät 45 minuuttia. Sen jälkeen keräännyimme
taas ala-aulaan. Mitä tanssijat saavat siitä, että me yleisönä oltiin paikalla,
kysyin Karttuselta. Tanssijat
unohtavat välillä, että tässä tehdään esitystä, yleisölle. Yleisö on siitä muistutus.
”Tylsempi kuin luulin. Olisi ollut kivempi nähdä se lopullinen esitys”, 12-vuotias nyrpisteli. Esitys tulee muuten ensi-iltaan 25.4.
.
