Mentaalivalmentajan, fysioterapeutin ja Face-ryhmän jälkeen

Onpas kauan siitä kun olen viimeksi kirjoittanut. Kaikenlaista on kokeiltu edellisen kokeilukerran jälkeen, mutta jostain syystä ei ole ollut inspiraatiota kirjoittaa.

Kun palasin viikon kuntoleiriltä Kerimäeltä, huomasin, että olin saanut rasitusvamman jalkaani. Kyseessä oli plantaarifaskiitti  eli kansanomaisemmin luupiikki kantapäässä. Olin siis kuormittanut oikeaa jalkaani liikaa. Vähän se tuntui jo Kerimäellä, mutta ajattelin että me ei pienistä säikähdetä eikä ruveta löysäilemään. Ehkä olisi sittenkin kannattanut kuunnella kehoaan. Jalka ei lopulta kestänyt astumista. Olin koko kesän 2013 jalkavammainen. Käytin lenkkareiden lisäksi crocseja, koska niissä oli joustava muovinen pohja.  Koko kesänä ei siis mekkoja, sandaaleita tai mitään tyttömäistä ihanaa. Ei myöskään liikuntaa koska jalka ei kestänyt. Lomalla Portugalissa linkutin vain pieniä pätkiä. Onneksi uidessa ei haitannut. Arvaatte varmaan että en mennyt myöskään Kerimäen seurantajaksolle syksyllä.

Vähitellen aloin päästä kuntoon syksyn puolella. Keksin uuden idean, eli kävin eräänlaisen mentaalivalmentajan luona. Olin nähnyt hänen palveluistaan vilauksen tv-ohjelmassa, jonka jälkeen jäljitin tyypin yhteystiedot.  Ajatus oli, että ensin keskustelemme ja laadimme sitten askel-tavoitteen. Jokin pieni muutosaskel joka kerta. Minun kohdallani se oli se, että seisoisin aina raitiovaunussa työmatkalla sen sijaan että istuisin. Päätin kokeilla. Olin alkuun aika innostunut tästä ideasta. Käytännössä, eli puntarilla, ei tosin tapahtunut mitään.  

Marraskuussa 2013 kannoin vanhaa sohvaa toisesta päästä. Veimme sitä sisäpihalle kaatiskonttiin. Ei olisi pitänyt mutta ei ollut muita aikuisia kuin minä ja mies. Ja kontti oli siellä vain vähän aikaa. Eihän selkä sitä kestänyt. Siitä alkoivat sitten selkävaivat, jotka yleensä ovat menneet ohi ajan kanssa.  

Ei tällä kertaa. Selkä rauhoittui, mutta se heikompi jalka eli oikea meni vain huonommaksi; pistelyä, tunnottomuutta, kipuakin. Se häiritsi oikeasti työntekoakin kun koko ajan jalka ilmoitti olemassaolostaan.  Kaikki liikkuminen oli taas hankalaa. 

Kevät 2014 kului fysioterapiassa. Joskus siinä käy niin, että se iskiaskipu niin kuin jää päälle, fysioterapeutti sanoi. Hän hieroi ja avasi kireitä paikkoja. Ihanaa kipua. Monen veivauskerran jälkeen jalka alkoi palautua normaaliksi.

Ja myöhemmin, kevään tullen, löin hanskat tiskiin mentaalivalmentajan kanssa. Tyyppi, jonka luona kävin keskustelemassa, vähät välitit minusta: hän ei muistanut koskaan mitään mistä olimme aikaisemmin puhuneet ja mitä sopineet. Kun hänellä oli niin paljon asiakkaita. Ei minua se kiinnosta. Minua olisi kiinnostanut henkilökohtainen ote asiakkuuteeni, edes illuusio välittämisestä.

Työterveyshuollossa kesäloman korvilla minulta löydettiin huolestuttavia tuloksia verikokeissa. Saat diabetes-diagnoosin ja lääkityksen elleivät nämä arvot parane, sanoi lääkäri ja katsoi minua murheellisesti. Sain kesän aikaa. Juhannuksena liityin Facebookissa pienen porukan tsemppiryhmään. Ihania ihmisiä. Kun on sama elämäntilanne, samanlaiset tavoitteet, samanlaista myllertämistä päivästä toiseen, jaksaa ehkä paremmin kuunnella ja myötäelää toisten samanlaisia murheita kuin tavalliset FB-kaverit. Sain laihdutettua 5 kiloa kesän loppuun mennessä ja kun syyskuun alussa kävin taas verikokeissa, sain vapauttavan tuomion.

Viisi kiloa ei ole paljon mutta se on kuitenkin vaikuttanut todella paljon. Olen ollut kunnossa, kaikki jalat ovat toimineet – ja vielä pitkän aikaa! Käyn mielelläni pitkillä lenkeillä ulkona jos joku vain jaksaa minua ulkoiluttaa. Yksin en saa lähdettyä. Yritän käydä toisinaan yksin uimahallissa vesijuoksemassa mutta aika tervanjuontia se on sekin. Otan mielelläni koiria hoitoon koska niiden kanssa saan yksinkin lähdettyä. Ulkoilu on mukavaa. Oman koiran paikka on kuitenkin vasta joskus vuoden kuluttua.  Olen hakenut viikottaiseen terveysseurantasysteemiin, mutta päätökset siitä olenko kelvollinen, tulevat vasta ensi vuoden puolella. Muuten varmaan olisinkin, mutta en voi luvata olevani joka viikko käytettävissä: elämä vie välillä toisiin kaupunkeihin. Jos kaatuu siihen niin sitten kaatuu. Sitten kokeillaan jotain muuta. ;-)

Kahviton ja sokeriton kuukausi

    

Onhan näitä. Tipaton tammikuu on jo yleissivistystä. Kaikki tietävät. Ja toimittajat; he pistävät itsensä likoon nykyään kuukausittain: toimittaja kokeili sitä ja tätä.

Cristal Snow viikon ilman sosiaalista mediaa!

Toimittaja heittäytyy hurjaksi ja kokeilee karppausta!

Hesarin toimittaja kokeilee miltä tuntuu kerjääminen

Katoaako korkean paikan kammo? Toimittaja kokeilee hypnoosia.

Ah, mikä paljastusjournalismin rappiotila! Nykynarsistisessa yhteiskunnassa analysoidaan mieluiten itseään. Se niistä syvähaastatteluista.

Mutta ilman kahvia ja sokeria. Miksi ihmeessä? Kahvihan on terveellistä! Ja elämä ilman sokeria? Mutta kyllähän kohtuudella voi…

Mutta kuulkaas kun ei voi. Jos ei koskaan ole pystynyt taittamaan siitä suklaalevystä vain sitä yhtä palaa vaan kiskoo sitä kuin leipää. Kutsutaan muuten addiktioksi. Ja työpaikan kahvista se alkoi, kun se on kerta kaikkiaan niin pahaa. Pese kannu, kehotettiin. No en pese, pese ite. Vaihda kahvimerkkiä. No en voi vaihtaa kun työpaikalle ostetaan sitä mitä ostetaan ja minun vatsaparkani ei tuollaista myrkkyä vaan kestä. Suurin osa kahviin liittyvistä tutkimuksista muuten kehuu mokomaa kitkerää ainetta. Väittävät että kahvi on haitaton ruoka-aine, jos kestää oireita, kuten kofeiinin lisäämää haponeritystä vatsassa. Ja että kahvi on siis jopa terveellistä: se suojaa maksaa, ehkäisee diabetestä ja alzheimeria. 

Noh, pieni hassu sivuvivahde on siinä että kofeiini on mieleltään vähänkin epävakaille myrkkyä. Antti Tanskasen tutkimus vuodelta 1997 väittää, että kahvi saattaa ”herkillä” ihmisillä pahentaa ahdistuneisuutta, saada aikaan paniikkihäiriökohtauksia, lisätä masentuneisuutta ja vaikeuttaa syömishäiriöiden hoitoa. Hyvin runsas kahvittelu voi yksittäistapauksina aiheuttaa jopa paranoidisia harhaluuloja, maniaa, deliriumin kaltaisen tilan ja jopa pahentaa skitsofreenista prosessia. Hui!

Esitin julkisesti yhdeksi syyksi makean karttamiseen myös sen, että diabeteksellä on peloteltu minua jo vuosia. Hölmö, ei sokeritauti tule sokeria syömällä! No ei ehkä suoranaisena vaikutuksena, mutta kyllä sokerin terveyshaittoihin luetaan lihavuus ja ehkä sen myötä alttius kakkostyypin diabetekseen. Ja riskitekijöitä löytyy. Raskausdiabetes, joka minulla todettiin junioria odottaessa tarkoittaa veren sokeripitoisuuden suurenemista raskauden aikana. Verensokeri normaalistui synnytyksen jälkeen, mutta jos ennalta ehkäiseviin toimiin (laihdutus, liikunta) ei ryhdytä, myöhemmin alkava kakkostyypin diabetesriski suurenee.  

Että siitä lähti se tavoite: olla kuukauden ilman sekä kahvia että makeaa. Luetko sä nyt kaikki tuoteselosteet ja etsit piilosokeritkin? No en. Ihan vain jätän pullat, keksit ja makeiset ottamatta ja aina kun tekee herkkua mieli, teen voileivän. Ja sitten kuukauden kuluttua katsotaan mikä on tilanne: tekeekö enää edes mieli kahvia taikka sokeria.

Ensimmäinen päivä ilman kahvia: ei tullut pääkipua mitä kaikki uskottelivat että tulee. Sen sijaan iski hirvittävä uneliaisuus. Nuokuin työpöydän äärellä ja yritin keskittyä, mutta huonolla menestyksellä. Join teetä. Sinnittelin ja sinnittelin: tuon kokouksen jälkeen voin lähteä kotiin. Mutta kun kokoushetki lähestyi, minun piti perua osallistumiseni: pelkäsin että en pysy hereillä. Olisihan se ollut noloa. Lähdin kotiin ja pilkin ratikassa todella lahjakkaasti. Ravistelin itseäni henkisesti reippain ottein että sain noustua oikealla pysäkillä ja raahustin kotiin: Vaatteet pois ja suoraan sänkyyn. Uni tuli varmaan sekunnissa. Niinpä, kofeiini estää adenosiinin vaikutusta. Aiheesta kirjoitti myös kahvin juomisen lopettanut Psychology Todayn toimittaja David DiSalvo hiljattain. Mutta tätä kummallista vieroitusoiretta kesti vain sen ensimmäisen päivän. Sen jälkeen kaikki oli hyvin. En kaivannut kahvia ollenkaan.

Jostain syystä makeastakaan luopuminen ei ollut niin vaikeaa kuin olin luullut. Vaikkakin makeanhimo voi olla perinnöllistä, se on myös pitkälti opittua käyttäytymistä. En nähnyt unia joissa vedän kaksin käsin vanukkaita. Tai no joo, yksi uni taisi olla jossa koti oli täynnä karkkeja. Mutta vain yksi!  Aika pian huomasin että olin virkeämpi. Makea väsyttää minua aina. Paras unilääke on vetää pussi karkkia. Sen jälkeen voisin sammua vaikka heti. Nyt en ollut enää niin väsynyt. Tietoista käyttäytymistä vaati se, että reippaasti kävelin pois tilanteista, joissa makeaa oli tarjolla ja kauppareissuilla en jäänyt edes unelmoimaan karkkihyllyjen eteen.

Miten kokeilu sitten päättyi? Itse asiassa se ei kestänyt täyttä kuukautta, muutama päivä jäi vajaaksi. Kun tulin Amsterdamin reissulta, oli kotivahtina ollut mummeli jättänyt jälkeensä kasan muffinseja. Siinä sitten hetken hurmiossa otin muffinin, hörppäsin puoli kuppia kahvia ja söin vielä toisenkin. Ai että tuntui pahalta. Onneksi ystävät lohduttivat: se on vain inhimillistä eikä siitä kuukaudesta jäänyt uupumaan kuin muutama päivä. Tärkein sääntö korostuikin sitten siinä: sokerittomassa elämässä ei pidetä kotonaan mitään makeaa!

Putosiko paino melkein kuukauden kieltokuurilla? No ei oikeastaan, ihme kyllä. Virkeyteen se vaikutti eniten. Työpaikalla olen vaihtanut kahvin vihreään vaniljateehen. Kotiin yritän olla ostamatta makeisia – no joo, pääsiäinen oli poikkeus. Mutta oikeasti hei: tää kieltäytymiskuukausi täytyy toistaa vielä myöhemmin! Ei se ollut niin paha kuin mitä kuvittelin. Ehkäpä seuraavalla kerralla en edes palaa vanhoihin tapoihin?